Tässä eräänä päivänä melko uudet ystävämme tulivat auttamaan meitä. Mies oli soittanut pariskunnan miehelle ja pyytänyt tätä tulemaan auttamaan puun kaadossa, koska se oli sellaisessa paikassa, ettei uskaltanut sitä yksin kaataa. Ja pakko oli se kaataa, koska varmaan viikkoon ei ollut tv:stä näkynyt juuri mitään, kun oli "heikko singnaali"...meillä kun on pakko olla lautas-antenni, kun muuten ei näy mitään noiden lähellä olevien kallioden vuoksi. Vaan nyt oli sekin lakannut toimimasta ja epäilimme syyksi isoksi kasvanutta kuusta, joka oli juuri lautas-antennin näkyvyys linjalla...
No, ystävä-mies lupasi tulla ja otti vaimonsa mukaan. Mulla iski tietysti taas häpeä huonosti hoidetusta pihasta :( ...varsinkin kun olemme nähneet heidän niin hienon talon hyvin hoidettuine pihoineen. Tänä vuonnahan mua ei ole senkään vertaa kiinnostanut tuo pihan hoito ja kun olen niin väsynytkin ollut koko ajan.
Ystävän vaimo on oikein himo-puutarhan hoitaja ja alkoi heti nyppiä heiniä pois marjapensaiden ym alta. Minä puolustuksekseni sanoin, etten ole mikään viherpeukalo ja olen ollut tavallistakin väsyneempi... olin nolo.
Onneksi hän sanoi, että jos en loukkaannu niin hän mielellään nyppisi heiniä pois kun hän tykkää sitä kotonakin aina tehdä... No tietysti annoin luvan :) Ja hänen miehensä todisti asian, että hän saa aina iltaisin huudella vaimoaan pois puutarhasta.
Eli kaikki meni hyvin ja kun en "kehdannut" katsella sivusta hänen touhuaan rikkaruohojen kimpussa, niin rupesin itsekin perkaamaan pensaiden alustoja :) Kuusi tuli kaadettua ja pätkittyä miesten toimesta, rikkaruohot vähenivät huomattavasti, kahvit juotiin ulkona työn päälle ja tv:kin alkoi näkyä taas :)
Eli loppu hyvin, kaikki hyvin...niinhän sitä luulisi.
Vaan kuinkas sitten kävikään...keskellä yötä havahduin hereille ja heti oli päällä sellainen häpeä omasta väsyneisyydestäni ja saamattomuudestani ja nämä kolme koota hyökkäsivät kimppuuni: Kateus, katkeruus ja kauna... Kateus siitä että miksi en voi olla yhtä ahkera ja aikaansaava kuin esim. tämä ystävä, katkeruus siitä , että miksi minun pitää olla se joka saa aina hävetä itseään ja pieni kauna Jumalaa kohtaan, miksi minusta tällaisen teit ja vähän kauna tätä ystävääkin kohtaan, että miksi hänen piti käytöksellään "muistuttaa" minua omasta huonoudestani.
Onneksi kuitenkin pian ymmärsin, että meidän sielujemme vihollinenhan se on joka tuommoisia kuiskuttelee... Niin kuin Jumalan sana sanoo:
Esim. Ef.4:31 "Kaikki katkeruus olkoon kaukana teistä.." ja ... "ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan"... ja Apt.8:23 " näen sinun olevan täynnä katkeruuden sappea..."
Ja: 1 Piet. 2:1 "pankaa siis pois ... kateus ja panettelu", Tiit. 3:3 " elimme pahuudessa ja kateudessa"...
Aina on parannuksen paikka... vain Ristin mies voi kiusattuja auttaa, hän on suurempi kuin vihollinen tai oma sydämemme. ...Jos sydämemme syyttää meitä, Jumala on suurempi kuin sydämemme ja tietää kaikki." 1.Joh. 3:20
Voi Sesse, miten tuttuja tuntoja mullekin! Minä saan aina hävetä niin sisällä kuin ulkona; laittamatonta pihaa, sotkuista kotia, tarjottavien puuttumista... Enkä nyt puhu mistään pesemättömistä ikkunoista vaikkapa. Ja luulen, että jos näkisit meidän pihan, sun pihasi saattaisi näyttää meidän takapihaan verraten loistokkaalta. Ja sisällä meillä on aina isompi kaaos tai pienempi sekasotku, ja siltikin - mulle jollain tavalla, väistämättömästä häpeästä huolimatta, sopii paremmin se, että tullaan ilmoittamatta. Kun on sovittu joku päivä ja aika, niin on aikamoinen stressi kaikesta siitä mitä pitäisi vierasta varten saada tehtyä.
VastaaPoista<3 Tuokin on toisaalta totta, että jos on sovittu koska vieraat tulevat, niin sekin stressaa :) Että onko kaikki "kunnossa", eikä kuitenkaan ole jaksanut kaikkea viimeisen päälle laittaa... Meillä mies usein käskee vierata minulta kysymättä, niin on joutunut siihen tottumaan... Mutta kasvatustahan tää kaikki meille "stressaaville" on, pitäis osata ottaa se myönteisesti, vaan minkäs sitä luonteelleen mahtaa :)
VastaaPoistaKiitos kun kirjoitit tästä aiheesta. Minulle on hyvin tuttua päälle iskevä ankara oman itsen soimaaminen. Siinä ei mitään valonpilkahdusta näy!
VastaaPoistaEräästä vanhasta kirjasta luin tänään kuinka "Herra on nähnyt ... oman mitättömyytesi tappavat tunteet". Tämä sana kuvasi hyvin kokemaani.
Olen hieman huolestunut kun tunne ei helpota kuin aika pitkän ajan päästä vasta.
Kirsti! Niin, itsellehän me ollaan just armottomampia...toisia on paljn helpompi armahtaa kuin itseä :) Ei muakaan esim. haittaa jos jollakin on sotkuista kun menemme käymään, mutta se harmittaa, jos itsellä on sotkuista ja tulee vieraita... Eikä villiintynyt puutarha muilla vaivaa...itseään pitää silti hävetä ja soimata...
PoistaKiitos aidosta kirjoituksestasi, se kosketti. Ollaan armollisempia itsellemme, ei kannata turhaa syyllisyyttä ja häpeää.
VastaaPoistaHuopalintu, tosiaan sitä armollisuutta itseäkin kohtaan tarvitsisi... muita kohtaan vaan on helpompi olla armollisempi :)
PoistaIhanaa kun on muitakin samassa veneessä! Minä myös olen koko ajan vain väsyneempi ja saamattomampi, ollut jo pitkään, ja koen hirveää syyllisyyttä siitä, etten jaksa niin kuin muut ja niin kuin "pitäisi". Nykyään aivan naurettavan pienetkin tekemiset tuntuvat ylivoimaisilta ja on suuri saavutus, jos saa tehtyä jonkun kotityön, joka melkein kaikille muille on pientä ja mitätöntä. Mutta pitäisi vain oppia sitä armollisuutta itseäkin kohtaan eikä vain muita...
VastaaPoistaNiinmpä niin :)
VastaaPoista