keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Katuva saa synnit anteeksi




Ensio Lehtonen kertoo:





Milloin vain tapaankin ystäväni varatuomarin, muistan hänen kertomuksensa lapsuutensa päiviltä, joka sattuvalla tavalla kuvastaa Jumalan vanhurskautta.



Hän oli kertonut, että ollessaan lapsi, hän oli ollut yksin kotona, kun äiti oli käymässä kaupassa ja isommat sisarukset olivat ulkona pihalla. Aikansa kuluksi hän oli alkanut piirrellä seiniin hevosia, ukkoja ja taloja.
Kun sisaret tulivat sisälle he kauhistuivat: - Nyt saat varmasti selkääsi kun olet piirtänyt tapetteihin tuollaisia.


Poika, Armas nimeltään, seisoi pelästyneenä piirrostensa äärellä ja katseli ikkunasta näkyykö äitiä. Sieltä äiti jo tulikin ja huomasi yhdellä vilkaisulla mitä oli tapahtunut. Hän näki myös syyllisen joka hiljaa ja pää painettuna odotti ansaisemaansa rangaistusta.
Äiti tuli ja kosketti häntä, mutta ei tukistanutkaan vaan silitti hellästi. Sitten äiti otti syliinsä vapisevan pojan, joka purskahti itkuun, tyynnytti pienokaista ja sanoi rohkaisevasti:
- Älä itke, äiti pyyhkii kyllä kaiken pois.





Juuri niin tekee Vapahtaja. Jokainen joka tunnustaa syyllisyytensä Jumalan edessä eikä enää puolusta itseään, saa kokea armahduksen. Näin tapahtui minulle kerran. Ja yhä uudelleenkin. Näin on varmaan tapahtunut sinullekin.






- - -





- Jos me tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas , niin että Hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.
1. Joh. 1:9





- - -











Omakohtaisesti tuli mieleen tuosta lapsuusmuisto:

Äiti ja isäpuoli olivat menneet hakemaan roskapuuta isäpuolen metsä-työmaalta ja minä olin yksin kotona. Kuinka ollakkaan minä rupesin aikani kuluksi viiltelemään jollakin amarylliksen (ritarinkukan) pitkiä lehtiä. Kai se oli jotenkin mielenkiintoista katsoa kuin ne menivät suikaleiksi... Olin varmaan joku 6-vuotias...
Kun "huomasin" mitä olin tehnyt, rikkonut äidin kukan, tuli tietysti pelko, että saan varmaan selkääni tai ainakin tukkapöllyä.
Muistelen, että kun äiti tuli sisään, juoksin hänen luokseen ja sanoin "anteeksi, anteeksi".. ja äiti taisi kysyä : "Mitä olet tehnyt?"
Ja minä näytin äidille leikkelemääni kukkaa. Ehkä anteeksipyyntöni vaikutti niin, etten saanutkaan mitään rangaistusta siitä, vaan armo kävi oikeudesta.




(Minä olin vielä sitä sukupolvea joka sai tosiaan vitsaa ja tukkapöllyä ja monesti sain piiskaa niin kauan kuin pyysin anteeksi...joka minusta oli tosi vaikeaa, nimittäin anteeksi pyyntö... Helpommalla olisi päässyt jos olisi pyytänyt heti anteeksi, mutta minä olin itsepäinen luonne.)





2 kommenttia:

  1. Minullekin tuli tästä mieleen lapsuusmuisto ja olin varmaan samanikäinen kuin sinäkin omassa muistelossasi, eli 6-vuotias. Asuimme eräällä vastikään lopetetulla koululla. Leikin naapurin pojan kanssa alakerran isossa aulatilassa. Asuimme yläkerrassa opettajille tarkoitetussa asunnossa. Olimme löytäneet kaverin kanssa jostain "kynän" ja raapustelleet sillä jotain sinne alakerran seiniin. Äiti kun tuli ja näki sen, niin hälle väitimme, että pikkusiskoni oli tehnyt ne. Äiti tiesi sen puheen palturiksi, sillä sisko oli vain n. vuoden vanha eikä olisi voinut niitä töherryksiä tehdä. En pysty muistamaan seurasiko siitä mitään, mutta vihainen äiti kyllä oli. Hänhän joutui puhdistamaan ne seinät. Ja se meidän "kynä" ei kuulemma ollut mikään varsinainen kynä, vaan joku kynäntapainen sinettipötkö. Se oli kai vaikeampi puhdistaakin seinästä.

    VastaaPoista
  2. Lapset kyllä saavat kaikenlaista aikaan... :)

    VastaaPoista