Ensio Lehtonen oli vanhainkodissa todistamassa Jeesuksesta. Tilaisuuden loputtua eräs vanha mies pyysi hänet luokseen. Hän kertoi vaimonsa kuolleen, jo silloin kun hänen poikansa Kaarlo oli pieni. Isä oli hoitanut pojan ja käynyt raskaissa metsätöissä, elättääkseen ja kouluttaakseen pojan.
Hän oli toivonut, että kun poika saa ylioppilaslakin ja jonkun hyvän viran, niin sitten hänellä helpottaa kun poika voi häntäkin auttaa. Tämä toivo oli kantanut häntä joka päivä.
Vihdoin koitti päivä, jolloin Kaarlo valkolakkisena saapui kotiin. Kaarlo tarttui hänen käteensä ja sanoi lähtevänsä nyt Helsinkiin. Kyllähän isä nyt tulisi toimeen,kun ei hänestäkään enää tarvitsisi huolehtia. Niin hän sitten lähti. Ja tänne minut tuotiin, vanha mes sanoi.
Kyyneleet virtasivat hylätyn isän parrakkailla poskilla. Mutta stten hän sano toiveikkaana :" Kyllä minä vielä odotan. Olen kuullut, että hän on nyt nimismiehenä lähellä Helsinkiä. Kyllä Kaarlo vielä tulee minut noutamaan."
Sellainen on isän rakkaus. Mutta vielä kestävämpi on Jeesuksen ihmeellinen rakkaus! Se on pitkämelinen. Se jaksaa odottaa, eikä menetä toivoaan.
- - -
- Hän, joka on rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osotti helle rakkautta loppuun asti. Joh. 13:1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti